Kuunokka

Aamu oli harmaa sillä epätoivoisella tavalla, johon vain Suomen syyskuu pystyi. Taivas roikkui metsän yllä raskaana ja alakuloisena, ja yön sade näytti imeneen Pyökkipolun pihasta viimeisetkin värit. Ei sillä, että niitä olisi ollut alun perinkään liikaa, luulenpa.

Maneesin seinustalla trailerit seisoivat riveissä märkinä ja likaisina. Renkaat olivat jauhaneet pihan ruskeanmustaksi velliksi ja seurasin, kuinka jokainen ohi ajava auto roiski edellisten kylkiin uuden kelmeän kerroksensa, koska ilmeisesti kuraa ei vielä ollut tarpeeksi. Kentän tyhjä katsomo näytti siinä maisemassa yhtä ankealta kuin kaikki muukin. Sen alle oli tuuli ajanut kuolleita lehtiä ja yhden sinisen kertakäyttöhansikkaan. Ilmassa tunkkaisena riippuvat lahoavan maan, pakokaasun ja lannan hajut antoivat täydellisen silauksensa koko komeudelle.

Olin katsellut sinistä hanskaa viimeiset kymmenen minuuttia. Se pisti maisemasta esiin tavalla joka vitutti minua. Mietin, mitä se teki siellä.

Hörppäsin viimein kädessäni kylmenevästä pahvimukista mustaa kahvia ja sylkäisin sen saman tien suustani tummaksi täpläksi sameaan liejuun. Hyi helvetti. Viskasin mukin kahveineen päivineen pois sinisen hansikkaan seuraksi.

Silver pärskähti elettäni. Se seisoi vieressäni toinen takajalka levossa, yhtä harmaana kuin yllä levittäytyvät pilvet. Hetken minua mulkoiltuaan ori jatkoi aamupalansa mässäilyä sellaisella tyyneydellä, jota pidin siinä tilanteessa melkein loukkaavana.

Kenttämestaruuspäivä oli alkanut.

Puoli yhdeltä taivas oli tummunut teräksiseen. Olin juuri vaihtanut kilpailuvarusteet ylleni, mutta vaaleisiin housuihin oli jo ehtinyt eksyä muutama rapatippa ja koulusaappaat näyttivät suorastaan irvokkailta.

Alkoi sataa uudestaan.
Ei kunnolla. Kunnon sateessa olisi ollut sentään jotain järkeä. Tämä oli ohutta, kylmää tihkua, joka lähinnä leijaili liian kevyenä kastellakseen. Sen ainoa tehtävä oli kiristää hermoja. Hajukirjoon olivat nyt liittyneet paistorasva, hiki ja märkä hevonen, ja välillä tupakansavu aina kun tuuli kääntyi pohjoiseen. Ihmisten puhe puuroutui kaiuttimien säriseviin kuulutuksiin ja jostain kuuluvaan musiikkiin, kaikki vähän liian kovana ja liian läheltä. Joku muu olisi ehkä kutsunut sitä kilpailutunnelmaksi.

“Tässä,” kuului takaani. Vihdoin. Ei siihen ollut mennytkään kuin ikuisuus. En muistanut tämän uuden groomin nimeä, joku Jenna tai jotain. Katsoin Silveriä.

“Turparemmi on yhden reiän liian löysällä.”

Hoitaja vilkaisi hevosen suitsia.
“Se on samassa kuin viimeksi.”

Tiesin sen.

“Kiristä silti.”

Hän ei sanonut enää mitään, kiristi vain hihnaa nahan valittaessa narahtaen ja ojensi sitten ohjat minulle.

Kenttä oli seitsemänkymmentä metriä leveä ja kahdeksankymmentä pitkä. Siitä huolimatta jokainen paikalla oleva ratsukko onnistui jotenkin päätymään tielleni jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Silver sentään näytti kuuluvan maisemaan: liejuuntunut pohja oli värjännyt oriin vatsan ja kyljet tahmealla, ruskealla kerroksella, kaula oli hiestä tummunut ja suusta roiskunut valkoinen vaahto erottui siitä vastenmielisen kirkkaana.

Ympärysaidan kolmas tolppa vasemmalta oli vinossa. Olin katsellut sitä viimeiset kuusi kierrosta. Aloin vihata sitä.

Silver palautti huomioni painamalla taas ohjaa vasten. Se oli tehnyt sitä siitä hetkestä alkaen, kun olin noussut selkään.
Tein puolipidätteen.
Se painui kovempaa.
Tein toisen.
Tiesin jo, ettei kolmas samanlainen ratkaisisi mitään.
Tein sen silti.

Samalla huomasin Miron rullanneen kentän laidalle. Se oli löytänyt jostain korvapuustin. En tiennyt mistä. Olin kulkenut saman ankean kahvion ohi kahdesti eikä siellä ollut ollut mitään syötäväksi kelpaavaa. Vain sitä öljynmustaa ja lähes yhtä sakeaa kahvia. Sieraimiini leijaili hento lämpimän kanelin tuoksu.

“Miska.”
En vastannut.
“Päästä siitä vähän irti.”
“Se roikkuu kädellä.”
“Niin roikkuu, ja sinä roikut toisessa päässä.”

Mulkaisin Miroa tiukasti.

“Minä ratsastan tätä.”
Se oli ala-arvoista, tiesimme molemmat sen.

Miron kasvoilta ei kadonnut mitään suurta, suupieli vain liikahti asteen alemmas ja katse käväisi hetken Silverissä ennen kuin palasi minuun. Hän haukkasi puustiaan. Veljessäni oli monia vastenmielisiä ominaisuuksia. Kyky tietää, milloin keskustelua ei kannattanut jatkaa, oli sillä hetkellä niistä ärsyttävin.

Käänsin oriin voltille.
Sateen tummentama ura litisi kavioiden alla. Katsoin horisonttia, jossa metsä seisoi valottomana, tummana kaistaleena. Sen yläpuolella pilvet olivat tiivistyneet nopeasti yhdeksi raskaaksi kanneksi. Toivoin sen pitävän vuoroomme asti.

Jossain kaiuttimessa nainen kehtasi pyytää kilpailijoilta kärsivällisyyttä. Ääni särkyi metalliseksi, kirskahtelevaksi sirinäksi juuri sanan pahoittelemme kohdalla. Lähdöt olivat kuulemma kaksikymmentäviisi minuuttia myöhässä. Siihen epäilemättä saisi lisätä ainakin viisitoista ennen meidän vuoroamme.