RB

Päiväkirjamerkintä

Ukkonen oli vielä niin kaukana, ettei ensimmäistä jyrähdystä meinannut erottaa tallin katolle raskaana ropisevasta sateesta. Tarkkakorvainen poni sen saattoi kuitenkin kuulla, ja Dunhan oli tarkka.

Ori seisoi karsinassaan näennäisen rauhallisena heinät nenän edessä, mutta oli lakannut syömästä. Alahuuli nyki muutaman kerran samalla kun korvat luotasivat ympäristöä. Silmissä välkehti huoli. Sitten turpa hakeutui karsinan oven yläreunaa vasten. Kimo painoi hampaansa puuhun, päästi irti ja teki saman uudelleen.

Käytävällä kukaan muu ei näyttänyt olevan erityisen huolissaan. Naapurikarsinan ori söi heiniään reippaan rouskeen säestämänä, ja tallin toisesta päästä kuului harjojen kolinaa. Seuraava jyrähdys tuli kuitenkin jo lähempää.
Dun tarttui taas oven reunaan ja henkäisi syvään.

“I know, laddie. I heard it too.”

Ori käänsi yhden korvan ääntä kohti. Jeanie asteli sen karsinalle ja ojensi kätensä sivelemään ponin lämmintä poskea. Dun antoi pitkän, rentouttavan pärskähdyksen värisyttää sieraimiaan.

Tavallisesti tähän aikaan olisi ollut vuorossa illan liikutukset, mutta sade, joka parhaillaan hakkasi tallin edustaa yhdeksi, laajaksi liejukoksi, oli perustellut suunnitelmien muutoksen helposti. Se oli myös aikaistanut ponien sisäänoton tunneilla. Jeanie viivytteli Dunin karsinan tuntumassa. Mitään erityistä ei tehty. Ei silittelyä, ei rauhoittelua eikä yritystä vakuuttaa ponille, ettei ukkosessa ollut mitään pelättävää. Vain arkista läsnä- ja lähelläoloa, jokunen ohimennen tarjottu rapsutus.

Puolen tunnin kuluttua sade alkoi, ainakin hetkeksi, hiljentyä. Dun oli palannut heinilleen ja oven reuna sai jälleen olla rauhassa. Kun viimeinen kaukainen jyrähdys kantautui talliin, ori pysähtyi hetkeksi, lakkasi pureskelemasta ja kuunteli.

Sitten se veti verkosta uuden suullisen heinää. Dunin kanssa onnistumiset olivat joskus juuri näin näyttäviä.