Kuunokka

10 kuukautta ilman omaa sydänhevostaan tuntui ikuisuudelle. Olihan Gerardo laitellut säännöllisiä videotervehdyksiä niin maasta kuin selästäkin ja kaikin puolin Paavolla tuntui olevan kaikki mallillaan Ranskan lämmössä, mutta kyllä minua harmitti kun ei aika saati tarmo piisannut ulkomaanmatkailuun, ei edes sen vertaa, että olisin oria käynyt tervehtimässä. Olin nähnyt Paavon kaiken kaikkiaan neljästi sen elämän aikana - siis vain neljästi yli neljään vuoteen - ja kyllähän se harmitti. Olihan aivan eri asia muodostaa suhde omaan hevoseensa varsasta asti. Olisi Paavolle varmasti Suomestakin kouluttaja löytynyt, luultavasti ihan omasta kylästäkin, mutta luotin Geen ammattitaitoon erityisesti iberialaisten kanssa sen verran paljon, että muita vaihtoehtoja oli vaikea edes miettiä. Vain parasta pikku-Paavolle!

Nyt Paavo oli kuitenkin tulossa pysyvästi kotiin ja minä istuskelin tallipihalla kelloa silmäillen. Oli ollut vaikea miettiä ostaisinko Paavolle lentolipun vai etsisisinkö luotettavan kuskin tuomaan ori maita pitkin Suomeen. Sattui kuitenkin sen verran somasti, että myös Ranskassa asustellut Bella tulisi viettämään eläkepäiviä Kuunokkaan ja meiltä puolestaan lähtisi kolme varsaa paluukyydillä Ranskaan, kolmevuotias Mortia sekä kaksivuotiaat Amor ja Aarre. Siispä Gee päätti ottaa pienen irtioton arjesta ja pyörittää koko hevostetris itse.

Monet kutsuivat minua viilipytyksi, mutta nyt heiluttelin jalkojani, revin kynsiäni ja pyörittelin hiuksiani kiihtyvällä tahdilla. Vihasin odottamista. Kun punainen maasturi kärry perässään viimein kääntyi näkyviin huokaisin helpotuksesta (Gee on surkein kuski jonka tiedän).

Sivumennen sanottu "hola!" oli kaikki mitä Gerardo sai osakseen painuessani saman tien avaamaan trailerin ovia vaikka takaraivossa tiesin, että saisin kuulla asiasta piankin, Geelle kun lämpimät tervehdykset halauksineen ja poskisuudelmineen olivat kaikki kaikessa. Käytännössä nappasin oriini - joka oli onneksi ensimmäisenä perällä - ja painuin tallin edustalla olevalle puomille purkamaan sitä matkavarusteistaan. Tässä vaiheessa olimme jo saaneet yleisöä ja pakko myöntää, että hieman sydän pakahtui ylpeydestä taluttaessani koreasti astelevaa Paavoa näiden ohi. Pitkästä matkasta huolimatta myös Paavo itse näytti ylpeältä ja arvokkaalta katsellessaan hiljaisena uutta valtakuntaansa. Vasta päästäessäni Paavon yhteen pienistä hiekkatarhoista se antoi äänensä kuulua ja esitteli meille epäilemättä mielestään kaikki parhaat liikkeensä, eikä siinä voinut kuin katsoa mykkänä ihastellen oriin tanssia.