Kuunokka

Talvinen maastoretki Marvolon kanssa on kaikkea muuta kuin tylsä sunnuntaikävely, se kävi minulle selväksi ensimetreistä lähtien startatessani ruunikon kanssa kahden kohti Kuunokan niemeä. Kirkas aurinko, kirpeä -12 asteen pakkanen ja kimaltava hanki loivat postikorttimaisen maiseman, mutta Marvolo ei ollut ihailemassa näkymiä – sillä on aivan omat ajatuksensa retken luonteesta.

Heti alkuun oli todettava, että vanha poika oli vähintäänkin hyvässä vireessä. Jo tallipihassa sain rauhoitella Marvoloa; sen kaviot iskeytyvät äänekkäästi jäiseen polkuun, ja joka ikinen lumen alta kuulunut rasahdus tuntui saavan oriin arvioimaan, olisiko nyt sopiva hetki lähteä omatoimiselle intervallitreenille. Reipas käynti muuttui helposti tikittäväksi ravin ja passikäynnin sekoitukseksi, ja jo muutaman sadan metrin jälkeen tunsin paitani kostuvan lämpimän ratsastustakin alla. Aloin pohtia vakavissani suunnitelmani järkevyyttä, rauhallinen pakkaspäivän vaellus ei tainnutkaan olla tänään ohjelmistossa.

Metsässä annoin oriin laukata hieman ja se tuntui auttavan, mutta vain hetkeksi, sillä merelle päästessämme Marvolo otti taas kuumaa. Vaikka monen muun hevosen askel voisi muuttua varovaisemmaksi jäällä, vaikutti Marvolo olevan lähinnä riemuissaan; pelkkää tasaista silmänkantamattomiin, niin paljon mahdollisuuksia juosta! Marvolo tarjoili piruetteja kuin paraskin jäätanssija ja lopulta oli luovutettava ihan oman mielenterveyteni tähden; annoin rohkeasti ohjaa ja yritin nauttia vauhdista. Kiittelin viisasta päätöstäni varustautua retkeen aurinkolasein, enkä tosiaankaan vain lumesta kirkkaina heijastelevien säteiden vuoksi. Marvolo kiisi kovaa, kuin viimeistä päivää.

Laukkapätkän jälkeen energia ei vain ottanut vähentyäkseen – päinvastoin. Marvolo tuntui ottavan ilon irti jokaisesta mahdollisuudesta testata, kuinka paljon vapautta sille tänään suotaisiin. Sivuloikat, äkkinäiset spurttiyritykset ja omavaltaiset suunnanmuutokset tulivat valitettavan tutuiksi reitillämme ympäri läheisen Kuukarin saaren. Etenemisnopeus oli hyvinkin reilusti enemmän kuin se mitä olin alunperin suunnitellut ja lopulta ori allani oli villoissaan varmaankin yhtä märkä kuin minäkin.

Kuuma kaakao ja suihku mielessäni palailimme paria tuntia myöhemmin kohti kotipihaa. Taival saattoi hetkittäin näyttää siltä, että Marvolo olisi hieman rauhoittunut, mutta todellisuudessa se luultavasti vain keräili voimiaan uusiin lähtöyrityksiin, ainakin siltä oriin sähköinen virittyneisyys persauksen alla tuntui. Saatoin vain toivoa, ettei reissu kostautuisi vanhan pojan raajoissa, se kun ei kovinkaan kummoisella liikunnalla näinä päivinä enää ollut. Mokomakin elikko, jätin sen karsinaan kuivattelemaan pesusta kosteaa talviturkkiaan. Annoin kuitenkin pari porkkanan palaa, olihan meillä ollut ihan kivaa, ja loppujen lopuksi koppinsa rauhassa Marvolokin näytti tyytyväisemmältä kuin aikoihin.

Marvolo tepsutti Kalla Cupin verkka-alueella kuin tuli hännän alla. Näin kentän laidalle asti Elsin ilmeestä, että tällä oli täysi työ saada ori avuille tai ylipäätään liikkumaan jonkinlaisessa kurissa ja herran nuhteessa. Se nakkoi päätään, mulkoili muita ratsukoita, steppasi, pörisi.. kevätjuhlaliikkeet oli ilmeisesti opeteltu ja nyt Marvolo halusi ne esittää. Omistajana tämä hieman harmitti (lue: hävetti), vaikka oriin ilmoittaminen Cupiin, ja nimenomaan esteille, olikin ollut hyvin pitkälti kokeileva ratkaisu.

"Ohhoh. Minkä pedon te ootte tänne manannu?" sanoi huvittunut ja hyvinkin tuttu ääni äkkiä korvan juuresta. Vilkaisin sivulleni; Jaro Santaharjun naurava naama oli ilmestynyt nojailemaan viereiseen aidantolppaan. Miehen rinnalla seisoi tumma tamma joka kuopi kärsimättömästi samalla kun seurasi ilmeisen lähtövalmiina kentällä laukkaavia ratsukoita.

"Kumpaa se sateenkaarilankku järkytti enemmän, sinua vai Cavaa?" heitin takaisin viitaten ratsukon edellisessä luokassa sattuneeseen virheeseen.
"Ai se.. se kuului meidän ohjelmaan. Täytyy kato antaa vastustajien luulla, että altavastaajina täältä tullaan. Teillä taitaa olla sama?" Mies taputti tammaa joka mulkaisi tätä hyisesti, janoten varmaankin enemmän toimintaa ja vähemmän rupattelua. "Ootsä varma, että toi Elsi pärjää tuolla? Se näyttää vähä punakalle."

Onneksi mainittu ratsastajatar ei ollut kuulemassa Jaron piruilua, siinä olisivat saattaneet seuraavaksi punoittaa miehen korvan lehdet.
"Kerro terveisiä ensiapupisteelle! Siellä näky olevan ihan näpsäkän näköinen hoitsu tänään vuorossa," Jaro sai vielä huikattua ratsukolle näiden poistuessa kentältä odottamaan aivan pian alkavaa vuoroaan. Kuin ratsastajaansa kompaten Cava luimisti tiukasti ohi steppaavalle oriille ja polkaisi jalkaansa. Vastaukseksi molemmat saivat vain kansainvälisen käsimerkin kieltämättä hieman punakalta Elsiltä.

Tiedä sitten kuka meistä näytti enemmän yllättyneeltä - minä, Elsi vai Santaharjun poika - Marvolon hypätessä pelottavan vauhdikkaan, mutta puhtaan radan. Vielä uusinnassakin oriin kaviot näyttivät heittävän kipinää ja Elsi sai selvästi tehdä koko rahan edestä töitä selvitäkseen radasta kunnialla, ja minä uskalsin tuskin katsoa. Sillä vauhdilla kuitenkin kotiutettiin tämän osakilpailun estemestaruus Kuunokkaan ja voisimpa vannoa ettei Elsi ole koskaan näyttänyt tyytyväisemmältä kuin lähettäessään 13. sijalle jääneelle Jarolle lentosuukon röyhkeästi kesken palkintojenjaon.